Ma just juttelin itse asiasta tasta mun 'elamankatsomuksesta' yhden tutun kanssa, ja ma tajusin kuinka tata koko asiaa voi katsoa aivan eri nakokulmasta.
Vaikka mulla onkin tunne, etta haluan olla lasna ja auttaa, on ymmarrettava etta kaikki tama mika minulle on suotu, on todella hienoa. Auttaminen tulee olemaan osa elamaa myohemmassa vaiheessa, mutta paras tapa jolla voin kiittaa teita kaikkia juuri nyt ja tassa, on olla nyt ja tassa. Ehka paras tapa kiittaa perhetta, ystavia ja erityisesti perhetta, ja teita lahimmaisia, on kayttaa sita kaikkea jonka olen teilta ja elamalta oppinut. Taman seuraavan lauseen voisi ehka erityisesti osoittaa aidille, mutta jyvia kuuluu myos muille. "Se minka te olette kylvaneet, kastelleet ja lannoittaneet, tuottaa nyt satoa. Mina, viljettavana kylvana voin parhaiten kiitollisuuteni osoittaa on tuottamalla satoa. Sato niin suuri, etta siita riittaa tulevien vuosien varastoon."
Vaikka tama ei selitakaan tunnetta, joka minulle on lasnaolon puutteesta meidan valilla, tama auttaa minua ymmartamaan tata kaikkea paremmin. On tarkeaa ymmartaa olla kiitollinen ja kiittaa. Sen sijaan etta paa kolmantena jalkana suuntaisi tekemaan vastapalvelusta, on ensin ymmarretava kuinka tama kaikki on osa viljankeruuta. Toivon mukaan jonain paivan on minun vuoroni kylvaa, ja taten osoittaa kiitollisuuteni siita, etta te annoitte talle akanalle alun, ja kylvitte sadon.
Toivottavasti tama ei nyt kuullosta ihan urpolta.. Varmaan kuullostaa.. Mutta.. Naiden sanojen kautta haluan vain sanoa, etta vaikka en voikaan olla siella lasna, ja vaikka yhteydenpito onkin toisinaan rikkonaista, olen aina kiitollinen siita etta olette osana elamaani.
Mina rak... huono, yhteys... as... ei kuulu.. nyt katkee... tan.. kaak... teita... .....
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Kevatta rinnassa!
Terveiset taalta Bar Harborin kevaasta!
On ilmat taas kylla ihan sekasin. Meilla taalla aurinko porottaa ja hillutaan suunnilleen T-paidoissa. Koko Yhdysvaltojen itarannikko on lumen peitossa, mutta yksi maan pohjoisimmista osavaltioista, Maine, on aivan lumetta.. Saa nahda yllattaako takatalvi??
Kaytiin tuossa pari viikkoa sitten 10 ihmisen ryhman kanssa esiintymassa toisessa yliopistossa, hyvantekevaisyysjuhlassa. Tanssittiin se etelaafrikkalainen saapastanssi. Oli mukava reissu ja tutustuttiin uusiin ihmisiin. Paastiin yllattaen tanssimaan kansantansseja Miss Mainen kanssa, ja syotiin aamupalaa puolalaisten kanssa.
Kyseisen reissun jalkeen jokainen arki-ilta kuluikin sitten MacBeth-naytelman harjoituksissa. Oli aanenavaysta, esibileita, sanaleikkeja, vuorosanojen ulkoaopettelua sun muuta. Toissa viikonloppuna lauantaiharkat kestivat 8 tuntia ja sunnuntain 9. Kovan tyon urakka saatiinkin sitten loppuun viime viikonloppuna, kun perjantaina oli ensi-ilta ja lauantaina ja sunnuntaina lisaa naytoksia. Oli aikoinen hullunmylly, taytyy myontaa. MacBethia sanotaan kirotuksi naytelmaksi, ja se kylla koettiin.
Ensimmaisena iltana paanayttelija viilsi vahingossa katensa aivan verille, kuin vetaisi puukon tupesta vaarinpain. Vaikka taisi poika olla vahan shokissa niin loppunsaakka vedettiin naytelma kunnialla, kun parin oppilaan ensiaputaidoilla saatiin sidetta sormen ymparille. Seuraavana paivana selvisi, etta peukaloon oltiin pistetty 8 tikkia, koska viilto oli melkeen luuhun asti. Illalla suunnattiin jatkobileisiin, missa sai vahan irrotella ja bilettaa.
No, peukalo paketoituna paanayttelija kuitenkin jatkoi kunnialla esiintymisia ja oli lauantai-esityksen vuoro. Tana iltana valomiehet olivat ihan sekaisn ja muunmuassa laittoivat valot paalle samalla kun lavasteita vaihdettiin, ja kun mina, kuolleena maannut hahmo nousin lattialta siirtyakseni kulissien taa. Lavastevastaavat kiinnittivat poydan jalat huonosti ja kesken shown poyta kiikahti mun paalle, mutta sain onneksi siita kiinni. Niin siina sitten suoritettiin se kohtaus kummissamme loppuun.
Sunnuntain esitys meni parhaiten, mutta koska kaikki olivat esityksen jo joko perjantaina tai sunnuntaina nahneet, oli yleisossa vain vajaa 20 ihmista, ja mina kolautin paani lattiiaan kun tekokuolin.
Naytelman myota on paivat olleet aika tyontayteisia kun on ensiksi taytynyt tunneilla kayda, sitten toihin, lounaalle ja takaisin toihin, josta suoraan kotilaksyjen kimppuun pariksi tunniksi. Illalliselle, sielta suoraan naytelmaharjoituksiin joista suoraan laksyjen tekoon ja yopuulle 2 maissa. Vaikka kuullostaa aika vasyttavalta, niin oli mukavaa kun ei kerennyt tylsistya yhtaan.
Toissaperjantaina oli taas bandi soittamassa taalla kansantansseja, joissa yks mumeli sanoi mulle, etta mulla on espanjalainen aksentti. Yks ilta suunnattiin huoltsikalle ku tuli nalka, mutta koska en osannut paattaa mita sois, ni ostin mozzarella-juustotikun. (olipas turha kommentti)
Tanaan sain vihdoin 10-sivuisen psykologian esseen valmiiksi, jonka kirjotiin biopsykososiaalisesta teoriasta. Kemian viimeiset kotilaksytkin tuli tehtya ja nyt enaa yhta vailla.
Perjantaina alkaa kahden viikon kevatloma, mutta minulle se kestaa vain 2 paivaa. Aloitan nimittain maanantaina lyhyt kurssin jossa paastaan oppimaan bilsan labratekniikoita. Se onkin sitten paivittain kuin normaaleja tyopaivia. Mutta on varmaan tosijees!
Nyt kun kevatlukukausi koittaa on aloitettava asunnon etsintaa ensi vuodelle. Jos asuu kampuksen ulkopuolella tulee elaminen halvemmaksi, ja olen siis paattanyt etsia huoneen tai mahdollisesti asunnon porukalla jossa asua ensi vuoden.
On tullut taas mietittya kovasti tata elamaa ja taallaoloa. Puhuttiin Miljan kanssa skypessa tossa toissapaivana ja soitin mummille iltapaivalla. Oli mukava jutella suomea ja kuulla etta mita siellapain tapahtuu. En tieda kuullostaako tama kommentti teille tosi teennaiselta, mutta olen miettinyt paljonkin "elamani funktiota" viime aikoina. Taalla COAssa on mukavaa olla ja on turvallinen olo niin sosiaalisesti kuin taloudellisestikin. Kuitenkin valilla tuntuu etta taallaolo on vain liian stabiili (en tieda mita snaa etsin, mutta tuo olkoon nyt tuossa).
Minusta tuntuu etta asioita joiden eteen minun pitaisi elaa ovat ystavat ja perhe seka ihmisten auttaminen. Enka tarkoita vain siina mielessa etta kirjotan tanne blogiin tai etta kirjoitellaan silloin talloin, vaan ihan yleisesti, fyysisella lasnaolon tasolla. Mika ystava, poika, lapsenlapsi tai siskonpoika mina olen, kun en ole lasna naiden ihmisten elamassa? Enta milla tavalla mina autan omaa yhteiskuntaani taalla meren toisella puolella, tai ihmisia kehitysmaissa, jotka oikeasti apua tarvitsevat? Minun funktioni taalla on vain "elaa itseani varten", joka ei tunnu aina oikealta.
Elama on kuitenkin uhrauksia, uhrauksia toisinaan itsensa, toisinaan toisten eteen. Ainoa tapa miten pystyn katsomaan tamanhetkista elamaani hyvaksyen sen, on uskominen etta tama uhraaminen on ehka suuremman hyvan eteen tai etta se on vain yksinkertaisesti osa tamanhetkista elamankuvaani. Ehka aikani taalla opettaa minulle paljon elamasta, ja taalta saamani opetus avaa uusia ovia tulevaisuudessa, joiden kautta voin vaikuttaa ja auttaa enemman kuin muuten voisin? Ehka taallaoloni vain kuvaa luonnettani, joka ei ole loppujenlopuksi paikallapysyja? Tai ehka minun on vain ymmarrettava etta elama on taynna vaiheita, eika kaikkea voi saada kerralla. Tama aika taalla on osa elamaani juuri tassa ja nyt, ehka siihen on keskityttava, tuettava ystavia taalla, ja muistaa etta oam koti kullan kallis. Koti siella missa sydan, ja koto-Suomi sydamessa.
Ymmarran kuitenkin niin laheisteni, kuin itsenikin tuntemukset ihmissuhteista. Vaikka ne meren ylla sailyvatkin elekronisesti, on minun ymmarrettava etteivat ne voi pysya samanlaisina, kuin ne olivat viela silloin kun valissa oli vain kaksi ovea ja rappu, 6 tai 20 minuutin metromatka, tai toisinaan jopa 2 tunnin kavelymetrojunabussikavelymatkakin. Tama teksti onkin siis ehka selvitys itselleni etta "missa mennaan". Yritan selittaa itselleni, etta asiat muuttuvat, suhteet muuttuvat, mina muutun, te muututte, elama muuttuu, ja minun on vain ymmarrettava, etta me kaikki emme voi tehda tata aina yksilollisesti yhdessa, vaan toisinaan yksinkertaisesti erillaan. Tai ainakin minun osaltani.
Kirjasto sulkee ovensa kymmenen minuutin paasta, ja minun on mentava.
Toivottavasti elama siella Suomessa ei pakasta teita, silla se olisi "a sorry sight" (lause MacBethista). Kohta taas nahdaan! Suomenlinna odottaa! ^^
Jesse
On ilmat taas kylla ihan sekasin. Meilla taalla aurinko porottaa ja hillutaan suunnilleen T-paidoissa. Koko Yhdysvaltojen itarannikko on lumen peitossa, mutta yksi maan pohjoisimmista osavaltioista, Maine, on aivan lumetta.. Saa nahda yllattaako takatalvi??
Kaytiin tuossa pari viikkoa sitten 10 ihmisen ryhman kanssa esiintymassa toisessa yliopistossa, hyvantekevaisyysjuhlassa. Tanssittiin se etelaafrikkalainen saapastanssi. Oli mukava reissu ja tutustuttiin uusiin ihmisiin. Paastiin yllattaen tanssimaan kansantansseja Miss Mainen kanssa, ja syotiin aamupalaa puolalaisten kanssa.
Kyseisen reissun jalkeen jokainen arki-ilta kuluikin sitten MacBeth-naytelman harjoituksissa. Oli aanenavaysta, esibileita, sanaleikkeja, vuorosanojen ulkoaopettelua sun muuta. Toissa viikonloppuna lauantaiharkat kestivat 8 tuntia ja sunnuntain 9. Kovan tyon urakka saatiinkin sitten loppuun viime viikonloppuna, kun perjantaina oli ensi-ilta ja lauantaina ja sunnuntaina lisaa naytoksia. Oli aikoinen hullunmylly, taytyy myontaa. MacBethia sanotaan kirotuksi naytelmaksi, ja se kylla koettiin.
Ensimmaisena iltana paanayttelija viilsi vahingossa katensa aivan verille, kuin vetaisi puukon tupesta vaarinpain. Vaikka taisi poika olla vahan shokissa niin loppunsaakka vedettiin naytelma kunnialla, kun parin oppilaan ensiaputaidoilla saatiin sidetta sormen ymparille. Seuraavana paivana selvisi, etta peukaloon oltiin pistetty 8 tikkia, koska viilto oli melkeen luuhun asti. Illalla suunnattiin jatkobileisiin, missa sai vahan irrotella ja bilettaa.
No, peukalo paketoituna paanayttelija kuitenkin jatkoi kunnialla esiintymisia ja oli lauantai-esityksen vuoro. Tana iltana valomiehet olivat ihan sekaisn ja muunmuassa laittoivat valot paalle samalla kun lavasteita vaihdettiin, ja kun mina, kuolleena maannut hahmo nousin lattialta siirtyakseni kulissien taa. Lavastevastaavat kiinnittivat poydan jalat huonosti ja kesken shown poyta kiikahti mun paalle, mutta sain onneksi siita kiinni. Niin siina sitten suoritettiin se kohtaus kummissamme loppuun.
Sunnuntain esitys meni parhaiten, mutta koska kaikki olivat esityksen jo joko perjantaina tai sunnuntaina nahneet, oli yleisossa vain vajaa 20 ihmista, ja mina kolautin paani lattiiaan kun tekokuolin.
Naytelman myota on paivat olleet aika tyontayteisia kun on ensiksi taytynyt tunneilla kayda, sitten toihin, lounaalle ja takaisin toihin, josta suoraan kotilaksyjen kimppuun pariksi tunniksi. Illalliselle, sielta suoraan naytelmaharjoituksiin joista suoraan laksyjen tekoon ja yopuulle 2 maissa. Vaikka kuullostaa aika vasyttavalta, niin oli mukavaa kun ei kerennyt tylsistya yhtaan.
Toissaperjantaina oli taas bandi soittamassa taalla kansantansseja, joissa yks mumeli sanoi mulle, etta mulla on espanjalainen aksentti. Yks ilta suunnattiin huoltsikalle ku tuli nalka, mutta koska en osannut paattaa mita sois, ni ostin mozzarella-juustotikun. (olipas turha kommentti)
Tanaan sain vihdoin 10-sivuisen psykologian esseen valmiiksi, jonka kirjotiin biopsykososiaalisesta teoriasta. Kemian viimeiset kotilaksytkin tuli tehtya ja nyt enaa yhta vailla.
Perjantaina alkaa kahden viikon kevatloma, mutta minulle se kestaa vain 2 paivaa. Aloitan nimittain maanantaina lyhyt kurssin jossa paastaan oppimaan bilsan labratekniikoita. Se onkin sitten paivittain kuin normaaleja tyopaivia. Mutta on varmaan tosijees!
Nyt kun kevatlukukausi koittaa on aloitettava asunnon etsintaa ensi vuodelle. Jos asuu kampuksen ulkopuolella tulee elaminen halvemmaksi, ja olen siis paattanyt etsia huoneen tai mahdollisesti asunnon porukalla jossa asua ensi vuoden.
On tullut taas mietittya kovasti tata elamaa ja taallaoloa. Puhuttiin Miljan kanssa skypessa tossa toissapaivana ja soitin mummille iltapaivalla. Oli mukava jutella suomea ja kuulla etta mita siellapain tapahtuu. En tieda kuullostaako tama kommentti teille tosi teennaiselta, mutta olen miettinyt paljonkin "elamani funktiota" viime aikoina. Taalla COAssa on mukavaa olla ja on turvallinen olo niin sosiaalisesti kuin taloudellisestikin. Kuitenkin valilla tuntuu etta taallaolo on vain liian stabiili (en tieda mita snaa etsin, mutta tuo olkoon nyt tuossa).
Minusta tuntuu etta asioita joiden eteen minun pitaisi elaa ovat ystavat ja perhe seka ihmisten auttaminen. Enka tarkoita vain siina mielessa etta kirjotan tanne blogiin tai etta kirjoitellaan silloin talloin, vaan ihan yleisesti, fyysisella lasnaolon tasolla. Mika ystava, poika, lapsenlapsi tai siskonpoika mina olen, kun en ole lasna naiden ihmisten elamassa? Enta milla tavalla mina autan omaa yhteiskuntaani taalla meren toisella puolella, tai ihmisia kehitysmaissa, jotka oikeasti apua tarvitsevat? Minun funktioni taalla on vain "elaa itseani varten", joka ei tunnu aina oikealta.
Elama on kuitenkin uhrauksia, uhrauksia toisinaan itsensa, toisinaan toisten eteen. Ainoa tapa miten pystyn katsomaan tamanhetkista elamaani hyvaksyen sen, on uskominen etta tama uhraaminen on ehka suuremman hyvan eteen tai etta se on vain yksinkertaisesti osa tamanhetkista elamankuvaani. Ehka aikani taalla opettaa minulle paljon elamasta, ja taalta saamani opetus avaa uusia ovia tulevaisuudessa, joiden kautta voin vaikuttaa ja auttaa enemman kuin muuten voisin? Ehka taallaoloni vain kuvaa luonnettani, joka ei ole loppujenlopuksi paikallapysyja? Tai ehka minun on vain ymmarrettava etta elama on taynna vaiheita, eika kaikkea voi saada kerralla. Tama aika taalla on osa elamaani juuri tassa ja nyt, ehka siihen on keskityttava, tuettava ystavia taalla, ja muistaa etta oam koti kullan kallis. Koti siella missa sydan, ja koto-Suomi sydamessa.
Ymmarran kuitenkin niin laheisteni, kuin itsenikin tuntemukset ihmissuhteista. Vaikka ne meren ylla sailyvatkin elekronisesti, on minun ymmarrettava etteivat ne voi pysya samanlaisina, kuin ne olivat viela silloin kun valissa oli vain kaksi ovea ja rappu, 6 tai 20 minuutin metromatka, tai toisinaan jopa 2 tunnin kavelymetrojunabussikavelymatkakin. Tama teksti onkin siis ehka selvitys itselleni etta "missa mennaan". Yritan selittaa itselleni, etta asiat muuttuvat, suhteet muuttuvat, mina muutun, te muututte, elama muuttuu, ja minun on vain ymmarrettava, etta me kaikki emme voi tehda tata aina yksilollisesti yhdessa, vaan toisinaan yksinkertaisesti erillaan. Tai ainakin minun osaltani.
Kirjasto sulkee ovensa kymmenen minuutin paasta, ja minun on mentava.
Toivottavasti elama siella Suomessa ei pakasta teita, silla se olisi "a sorry sight" (lause MacBethista). Kohta taas nahdaan! Suomenlinna odottaa! ^^
Jesse
Tilaa:
Kommentit (Atom)
